Hippu

Minulla on aina ollut koiria, mutta sheltiuros Hippu, Taimitarhan Laku, on ollut kaikista koiristani ylivoimaisesti se vaikein. Ennen Hipun tuloa kuvittelin, että ongelmakoirien ongelmat johtuvat aina omistajasta. Hipun kanssa oli myönnettävä, että tietyt luonteenpiirteet tulevat koiran mukana, eikä se ole tyhjä taulu. Jouduin perehtymään koiriin aivan eri tasolla kuin yhdenkään edellisen koirani kanssa, mikä toki tuntuu hienolta nyt, kun pahimmat vaikeudet on ainakin jollain tasolla voitettu.

Hipun luonne ei ole ihanteellinen ja vaikeimpina aikoina mietin, onko siitä edes eläjäksi. Se on monissa arkipäiväisissä asioissa arka, sen hermorakenne on heikko ja kun se vielä on terävä, niin ainekset monenlaiseen katastrofiin ovat olemassa. Onneksi se on hyvin pieni. Sen koko on tehnyt mahdolliseksi ongelmien työstämisen ilman, että kukaan on ollut oikeasti vaarassa. Jos kyseessä olisi isompi koira, tämä luonne-coctail olisi todennäköisesti koitunut koiran kohtaloksi.

Kova työ ja armoton perehtyminen uusimpaan tietoon koirien käyttäytymisestä ja koulutuksesta on tuottanut tulosta. Vuosia siihen meni ja uskokin loppui monta kertaa matkalla, mutta nyt meillä on Hipun kanssa melko mukava arki ja todella mukava harrastuselämä.

Vaikeuksien vastapainona ovat toki Hipun hyvät piirteet. Se on äärettömän omistautunut niille kaikille viidelle ihmiselle, jotka se on kyennyt hyväksymään. Se on innokas ja kaikkensa antava harrastuskoira, joka on, ihme kyllä, radalla rohkea ja jopa reikäpäinen pieni otus. Sen 4,7 kiloon on ahdettu älyttömästi asennetta. Sen kanssa on mahtavaa olla agilityradalla, ja nykyään myös sohvalla.