Pitääkö agilityharrastajan urheilla?

Minulla on lukion päästötodistuksessa liikunnasta niinkin vaikuttava numero kuin seiska. Ylipäänsä koululiikunta kasvatti minut siihen uskoon, ettei minusta ole oikein minkäänlaiseksi liikkujaksi, kannustusjoukkoihin vain. Nyt lähestyn neljääkymppiä ja paremmassa kunnossa kuin koskaan. Tämä on agilityn ansiota.

Kun aloin päästä sisään agilityyn, ensimmäiseen lajiin, jossa koin olevani melko hyvä, huomasin, että kunnolle tarttis tehdä jotain. Hipun ja minun kisauran alussa jalkani hyytyivät jo ensimmäisen radan loppusuoralla. Hippu ei tuohon aikaan edennyt samaa tahtia kuin nyt, mutta olin silti aina VR:n tyyliin myöhässä. Tajusin, että jos haluan olla reilu koiraani kohtaan, minun on kehitettävä omaa jaksamistani ja kestämistäni.

Radalla liikkumisessa idolejani ovat Annika Af Klercker, Isabelle Orenius Emanuelsson sekä kotimaiset Kataiset ja Jonna Keskitalo. Vaikka olen nyt nopeampi kuin koskaan, haluan edistyä vielä t-o-d-e-l-l-a paljon: pääsemään liikkeelle ja kiihdyttämään huomattavasti nykyistä nopeammin. Lisäksi haluan kehittää juoksutekniikkaani.

Treenaamista olen lisännyt pikkuhiljaa ja tavoitteena on lisätä sitä yhä edelleen. Ja kehittää treenaamisen laatua. Minä nimittäin treenasin ensimmäiset vuodet vain ja ainoastaan kestävyyttä ja hitaita lihassoluja, mikä johtui puhtaasti tietämättömyydestä. Koska agility muistuttaa heikosti maratonsuoritusta, tällainen harjoittelu ei tuottanut haluttua tulosta. 

Viime talven sain osallistua LeWellin vetämään työpaikkavalmennukseen ja keväällä Rosa-Maria Ikäheimosen Sporttistartti-etävalmennukseen. Nämä kaksi avasivat silmiäni treenin laadun suhteen. Olen jatkanut sekä LeWelliltä oppimiani voimatreenejä että Sporttistartin treenejä, joissa keskitytään loikkiin, spurtteihin ja viivajuoksuun. Nämä treenit tuntuvat oikeasti vaikuttavan siihen, miten pystyn itse suoriutumaan agilityradalla. 

Minusta on hämmästyttävää miten väärän kuvan olen koululiikunnan perusteella omasta liikkumisestani ja sen mahdollisuuksista saanut. En olekaan se hitain ja kömpelöin! Mutta mikäli minulla ei olisi agilitya, en todennäköisesti olisi koskaan tuota oivaltanut. En olisi aloittanut määrätietoista harjoittelua ja tempautunut kuin vahingossa irti tuosta haitallisesta mielikuvasta.

Ja otsikon kysymykseen: Oma näkemykseni on, että silloin, kun kisataan tavoitteellisesti eikä ohjaajalla ole terveydellisiä esteitä tai ylimaallista lahjakkuutta liikkua gasellin lailla, agilityharrastukseen kuuluu tärkeänä osana ohjaajan fysiikan treenaaminen.