Olipa kerran kisa-aamu. Päivä oli 12.8. Oksanen hieroi silmiään väsyneenä ja mietti harrastuksensa järkevyyttä. Nukkuakin voisi. Viikonloppuna voisi levätä ja syödä, tuijottaa Netflixiä. Mutta ei. Jokin outo vimma oli laittanut tekemään kisailmon, eikä vain yhtä vaan neljä per koira. Sopivasti niin, ettei tarvinnut nukkua lauantaina eikä sunnuntaina. Eikä mitään takeita tuloksista. Eihän niistä koskaan ole. Ihan perusfiilis ennen kisoja.
Mutta jos ei veikkaa, ei voi voittaa. Ja minähän veikkaan.
Niinpä minun silmissä edelleen pennulta näyttävä Hyy teki taas hyvää työtä, neljännellä radalla vieläpä ensimmäisen kolmosten nollansa jääden niukasti kolmanneksi. Leijuin koko illan ja vielä seuraavanakin aamuna. Herääminen olikin sunnuntaina vähän helpompaa.
Hippu otti ja täräytti kaksi nollaa sijoilla 1. ja 2. eikä muutkaan radat olleet huonoja. Hipun itseluottamus on kasvanut huimasti. Sen vuoksi saan olla tarkkana kuin porkkana, sillä jos se on lukinnut jonkin esteen, se ei edes vilkaise minua, sillä se on aivan varma, että tietää paremmin mihin seuraavaksi suunnataan. Mun kiroileva siili 💛
Mutta jos ei veikkaa, ei voi voittaa. Ja minähän veikkaan.
Niinpä minun silmissä edelleen pennulta näyttävä Hyy teki taas hyvää työtä, neljännellä radalla vieläpä ensimmäisen kolmosten nollansa jääden niukasti kolmanneksi. Leijuin koko illan ja vielä seuraavanakin aamuna. Herääminen olikin sunnuntaina vähän helpompaa.
Hippu otti ja täräytti kaksi nollaa sijoilla 1. ja 2. eikä muutkaan radat olleet huonoja. Hipun itseluottamus on kasvanut huimasti. Sen vuoksi saan olla tarkkana kuin porkkana, sillä jos se on lukinnut jonkin esteen, se ei edes vilkaise minua, sillä se on aivan varma, että tietää paremmin mihin seuraavaksi suunnataan. Mun kiroileva siili 💛
Kommentit
Lähetä kommentti